Kummitustuoli

Yleensä kerrotaan vain niistä onnistumisista. Onnistuminenhan on hienoa, tulee voittajafiilis. Mä ajattelin nyt jakaa yhden epäonnistumisen ihan vaan siksi, että niitäkin tapahtuu ja varsinkin kun kokeilee jotain uutta. Epäonnistumisista oppii, jos ei muuta, niin ainakin sen miten asioita ei kannata tehdä. 

Epäonnistuneissa tapauksissa aina välillä tulee mieleen, että miksi mä en vaan maalannut? Että miksi piti taas yrittää olla mukamas erikoinen? Lupaava alku meni ihan reisille. Tämä on tarina siitä.

Ensin oli kaksi tuolia.

Alkuperäinen ajatus oli tehdä valkoinen söpö joku. Keksin liisteröidä ruman pitsihuivin istuimeen.

No niin tein. Liisteröin kankaan kiinni ja koska olin kärsimätön, kuivatin liisterin hiustenkuivaajalla.

Tässä vaiheessa päätinkin tehdä afrikkalaistyylisen tuolin.

Siitä sitten irrottamaan kuvaa kangastaustasta. Varsinainen päähänpisto tämäkin.

Kuva kiinni selkänojaan. Ajattelin sitten myöhemmin mattoveitsellä muotoilla kuvan. 

Liisterin kuivuttua leikkasin kankaan ylimääräiset reunat pois.

Päätin tehdä istuimen reunat jäätelötikuista. Innostuin laskemaan, että tätä tuolia varten on pitänyt syödä noin 50 jäätelöä. Leikkasin valtavan määrän oikean kokoisia paloja.

Sitten liimasin ne istuimen reunoihin niin, että jäljelle jäänyt osa kangasta jäi jäätelötikkujen alle. Tämä vaihe kesti ja kesti. Päätin etten teekään afrikkalaistyylistä tuolia ja revin kuvan irti.

Noniin, istuimen pitsi ja reunat olivat valmiit ja selkänojan kuva poissa. Nyt piti hioa jäätelötikkujen alareunat, koska ne olivat leikkaamisen jäljiltä liian terävät ja osa hieman liian pitkiä. Seuraavaksi maali. Kas, valkoista ei yllättäen ole, vaikka olin ihan varma, että sitä piti olla purkillinen.

Otetaan sitten kerman värinen seinämaali. Se riittää juuri ja juuri kertaalleen maalaukseen.

Hienoa! Mitäs sitten? No nyt keksin siirtää vanhan valokuvan selkänojaan.

Printti kuvasta ja Gel Mediumia. Asetin kuvan paikoilleen ja koska se olisi valmis vasta seuraavana päivänä, päätin jatkaa tuolin pintakäsittelyä lukuunottamatta kohtaa johon olin kuvan läntännyt.

Tästä lähti menemään pieleen. Koska mä tykkään antiikkivahasta, tungen sitä joka paikkaan, vääräänkin. Kaikki ei vaan näytä kivalta sen kanssa, mutta aina mun on pakko yrittää.

Tuolista tuli tumma ja sotkuinen. Väsyneenä ei pitäisi ylipäänsä ideoida yhtään mitään - tai ainakin jättää toteutus johonkin pirteämpään hetkeen. Nyt mun väsynyt ja huono ideani oli sotkea lisää. Ja tein sen sitten turkoosilla kuultomaalilla. Lopputulos oli vähintäänkin karmea.

Että miten voi ihminen pilata hyvän alun ihan vaan hölmöyttään? Päätin mennä nukkumaan ja pohtia ongelmaa seuraavana päivänä.

Aamulla join kahvin ja katselin tuolia. Otin kahvikupin mukaan kylppäriin ja hinkkasin pehmeällä keittiösienellä siirtokuvan valkoisen paperipinnan pois. Hinkkasin vielä lisää, että saan kuvan rikki ja näyttämään siltä, että se olisi ajan saatossa kulunut itsekseen pois. Toinen ajatusvirhe, ihan selkeä moka, oli se etten ajatellut ettei seinämaali kestä vettä ja hinkkausta. Sekin kuoriutui pois. Että miten meni noin niinku omasta mielestä?

Tämä ongelma vaati lisää kahvia, paljon lisää. Kofeiinieuforiassa muistin, että kaapissa on valkoista huonekalulakkaa. Sitä siis.

Kokeilin lakkaa jäätelötikuille. Toimii...ehkä. Sitten tajusin, että selkänojastahan pitää ensin tehdä samanlainen oksennusläjä kuin muustakin tuolista. Kaivoin taas esiin vahan ja turkoosin kuultomaalin ja rupesin sotkemaan. Kuvasiirroksen jätin paikoilleen mukamas maalikerrostumaefektin takia. Kuulostaa hienolta, eikö? Tosiasiassa olin niin kurkkua myöten täynnä koko tuolia, etten enää jaksanut ruveta kuvan kanssa pelleilemään. Olkoon siinä.

Kahden ohuen lakkakerroksen jälkeen tuoli näytti tältä. Ja sitten mä taas löysin sen kirotun vahapurkin kädestäni. Enkö mä just päättänyt ettei sitä sotketa joka paikkaan? Tällä kertaa tein sillä sitten varjostuksia ja korostin omia virheitäni ihan tarkoituksella. Joihinkin kohtiin räiskin taas ihan kunnolla, mutta onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni. 

Nyt tuoli näytti lähinnä laholta. Hienoa!

Istuinosan pitsistä kuitenkin rupesi löytymään sävyjä.

Oli selvästi aika viedä vahat ja maalit kaappiin ennen kuin kaljuuntuisin kokonaan. Projekti ei kuitenkaan ollut ohi, vielä puuttui venelakka.

Venelakka korostaa värejä, suojaa kosteudelta ja saa pinnan tuntumaan samettiselta, mutta se myös kellastuttaa muutaman asteen ja varsinkin antiikkivahan kanssa. 

Ohuen lakkakerroksen jälkeen tuoli oli valmis. Hienoa - se oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. En ehkä tällä samalla kaavalla tee sitä toista tuolia.