Ajoittain tulee vastaan tavaroita joiden tuunaamiseen ei taito riitä - kuten tämä nojatuoli. Lavaromussa on kuitenkin se hyvä puoli, että virheen tapahtuessa ei menetyskään ole suuri. Päätin yrittää huolimatta siitä, että en ole koskaan verhoillut yhden ainoaa huonekalua.
Ihan ensin revin kaikki päälliset ja pehmusteet pois. Ne oli kiinnitetty ihanilla vanhoilla nupeilla jotka pistin talteen. Sen jälkeen rapsin siniset maalit. Istuinosan jousia suojaava säkkikangas oli mennyt huonoksi, joten päädyin repimään senkin pois. Myöhemmin korvasin sen Ikean Ektorp-sohvan leikellyllä istuintyynyn päällisellä jonka kiinnitin ihan vaan niittipyssyllä.
Kaikkea ei voi eikä tarvitse osata. Mä en osaa ommella, siis yhtään. Vein siis kankaat sellaiselle joka osaa - äidille. Mukaan vein myös vanhan päällisen jonka mukaan uudet olisi ommeltava.
Kankaat ommeltiin raidallisiksi koska olin jostain saanut päähäni, että se näyttäisi hauskalta. No, hauskuus loppui siihen. Verhoilu olikin ihan älyttömän vaikeaa eikä sitä helpottanut yhtään, että mallista huolimatta kankaanpalat olivat hitusen liian pienet.
Ongelman tuottivat myös pehmusteet, jotka olin keksinyt tehdä huonoksi menneiden tyynyjen sisuksista - pumpulia lenteli joka paikkaan. Ja ne vanhat nupit - tsiisus! Ne vääntyivät lähes jokaisella vasaran iskulla. Kaljuuntuminen oli todella lähellä, sillä niin paljon revin hiuksia ja potkin seiniä tämän projektin aikana. Usko loppui useaan kertaan.
Lopulta, monen stressaavan tunnin jälkeen, tuoli valmistui. Ja vaikkei se ihan kaikkien sääntöjen mukaan mennytkään, tuli siitä mielestäni ihan nätti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti